<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minä en oikeastaan pidä ihmisistä. Tai siis tulen kyllä toimeen, jotkut pitävät minua jopa seurallisena ihmisenä. Itse olen huomannut, että nousuhumalassa kyllä jaksaa ihmisiä ja niiden juttuja, krapulassa en kestä edes itseäni ja niin sanotussa normaalielämässä pysyttelen mieluusti asialinjalla.

Tarkoitan siis, että en pidä tunteilusta, huomasin juuri, että tarkennus on paikallaan. Inhoan suuria tunteita ja niiden ylenpalttista esittelyä. Taidan olla vanhaa ”asialliset asiat hoidetaan ja sitten ollaan kuin ellun kanat” –sukupolvea. En minä osaa halailla ja pussailla enkä muista kysyä, että miten menee, ja kuinkas ne lapset, ja mitenkäs puolison kihti/ mielisairaus/ työ jaksaa. Kun ei siis kiinnosta, ellei joku ihan vapaaehtoisesti kerro. Ja mielellään saisi kertoa vielä sillä tavoin, että jaksaa kuunnellakin.

Toinen syntini on sitten nopeuteni. Jos asia on kerran puhuttu, pitääkö sitä moneen kertaan tai – vielä pahempi – tunti/päiväsotalla jauhaa kuin mautonta puruluuta? Asia puhutaan, siitä keskustellaan, sitten siirrytään seuraavaan asiaan eikä aina kaiveta sitä samaa lätinää tiskiin. Nopeudessa on sekin paha puoli, että alkaa auttamaan tarinan kertojaa, yrittää hypätä tylsimpien vaiheiden ohi, kertoja loukkaantuu ja saattaapa siinä käydä niinkin, ettei tarina niin päätykään kuin olen ehdotellut.

En jaksa ihmisiä. Jos minun nuoruudessani olisi ollut netti, todennäköisesti olisin hurahtanut sen uumeniin lopullisesti. Perheolot ainakin opettivat pysyttelemään poissa silmistä ja poissa mielestä. Veljeni väittävät, että olen kasvanut komerossa, minun ”oma tilani” kun oli suuri vaatekomero, jossa vietin aikaa taajaan. Minusta olisi tullut hyvin ansaitseva tietokonenero, joka viis välittää siitä mitä muut ympärillä touhuavat, kunhan vain verkko pysyy pystyssä. Mutta kun ei ollut, niin piti opetella näitä sosiaalisen elämän taitoja. Huoh.