Minulla oli eilen kiva ilta. Ruoka oli mainiota (alkuruuaksi zakuska, pääruuaksi jokiravulla täytettyjä kuharullia, jälkkäriksi vanatallinn kahvi), seura hyvää ja ilta venähti aamuyön tunneille. Meillä asuvaa odotellessani nukahdin ystävättäreni luokse enkä tietenkään herännyt kun meillä asuva yritti tavoitella minua. Heräsin hänen (yhdeksänteen) soittoonsa seitsemän maissa, hyppäsin bussiin, kuuntelin raivoisia viestejä vastaajastani, ja tulin taloon, jota kodiksi kutsutaan.

Talossa meillä asuva rentoutui vapaapäivää viettäen. Hän oli ilmeisesti alkanut rentoutumaan (lue: juomaan olutta) heti työvuoron päätyttyä. Niinpä pääsin kuuntelemaan raivoa ja mustasukkaisuutta viitisen tuntia. Kuulema ystävättäreni luona oltuani olen aina kovin miesvastainen. Olen meillä asuva-vastainen, koska hän nostaa aina uskomattoman metelin, jota en jaksa kuunnella päivätolkulla.

Onneksi viisikymppisten poikamiesten kerho pelasti minut ja kutsui meillä asuvan rentoutumaan sinne lisää. Kunpa hän nukahtaisi sinne, saisin minäkin olla loppupäivän rauhassa. Kaikesta pitää maksaa, joskus tästä vapaudesta vaan joutuu maksamaan turhan  suuren hinnan. En oikein uskalla lähteä pian minnekään, ennen kuin pääsen oman katon alle.