Mietin eilen äitini puhelinsoiton jälkeen, että on se vain hyvä, kun on äiti. Sellainen perinteinen kanaemohössöttäjä, johon menevät hermot, jos sen kanssa on samoissa tiloissa kolmea päivää pidempään. Mutta hyvä se on kuitenkin olla. Ainakin joskus.

 

Etenkin silloin kun miettii, että loma olisi alkamassa ja on luvannut mennä käymään, mutta rahaa ei ole jeesuksen latia. Silloin kun tuollainen äiti soittaa ja sanoo, että on laittanut matkarahat tulemaan, niin se kyllä lohduttaa. Meillä asuvalla ihmiselläkin saisi olla sellainen, eikä sellainen miestään ja itseään varten elävä itsekäs riivinrauta, josta ei ole iloa kenellekään. Tai kai sen akan miehelle sitten on, kun hänen kanssa mies vain viihtyy ja suunnittelee Epsanjaan muuttoa. Veisivät tuon meillä asuvan mukanaan.

 

Meillä ns. kotona vallitsee välirauha. Ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Etenkään emme puhu avioerosta tai erilleen muutosta. Tosin joka kerta kun missä tahansa tv-ohjelmassa näitä käsitellään, kuuluu lähistöltä syvä huokaus ja minua mulkaistaan metrisellä koirakatseella. Sellaisella kostealla ja hellyyttäväksi tarkoitetulla. Ei toimi, inhoan koiria.


Minussa elää pieni kissa sen lehmän lisäksi.