<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Minulla muuten oli työpaikkametsästyksen tiimoilta viime viikolla puhelinhaastattelu. Se nyt meni miten meni. En kerennyt jännittämään, haastattelu tuli niin äkkiä hakemuksen laittamisen jälkeen. Kun kysyin montako kutsutaan varsinaiseen haastatteluun ja koska, vastaus oli kolmesta seitsemään ja tammikuun lopussa. Viime viikolla taas kuitenkin puhelin soi ja nyt minulla onkin jo tiistaina seuraava haastattelu. Ihan livenä ja ihmisten kanssa.

Päässä pyörii monenlaisia tuntemuksia. Ehkä kaikkein vahvinpana tunne siitä, että olen ääliö. Mitä minä vanha väsynyt nainen oikein kuvittelen? Päteväni siellä nuorempien ja jaksavampien joukossa? Vai kuvittelenko, että ruoho oikeasti on vihreää aidan toisella puolella? Miten minä mahdollisen paikanvaihtamisen kanssa tekisin, lähtisinkö kuitenkaan vai antaisinko houkutella itseni jäämään suuremmalla rahalla? Haluanko jäädä? Vai lähteä?

Korvien välissä kiehuu. Mitä minä ääliö oikein tahdon? Vai menenkö vaan virran mukana? Matkaisinkö myötävirtaan vai melonko vastaan?Juutana, että minäkin olen ääliö. Jos olisin vain pysynyt kiltisti lestissäni, niin ei tätäkään tarvitsisi miettiä, jurnottaisin vaan poterossani ja odottelisin kiltisti eläkeikää. Taidan olla hullu.

(Sovitaanko, ettei kukaan lukenut tätä? Unohdetaan asia hetkeksi. Sovitaan, että tämä oli vain tällainen ääneenlausuttu lapsus. Mutta kun tämä kuitenkin vastaa päiväkirjaa ja päiväkirjassa pitää pohtia elämän tärkeitä asioita, sillä tavalla ne – kai – selvenevät.)