<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vihaan intialaisia lakimiehiä. Ei varmaan pitäisi kertoa muita yksityiskohtia, mutta heille ei riitä mikään. Ja mikään tarkoittaa paperia, virallisia leimattuja ja allekirjoitettuja dokumentteja. Sanotaanko vaikka, että siellä olisi kirveellä töitä. Tai varmaan atomipommilla. Rutto tai lintuinfluenssa tekisi terää. (Ja silti rakastan intialaista ruokaa ja intialaisia elokuvia.)

 

Sen lisäksi pidättäydyn tarttumasta astaloon sorvaamolla. Asiat eivät etene, jos jää viereeni seisomana ja kailottaa ja hoputtaa vieressä. Minuun iskee paniikki ja hanskat tippuvat siihen. Minulle pitää antaa omaa aikaa aloittaa asian askartelu omaan tahtiin. Sitten kyllä tapahtuu, nopeasti.

 

Kolmas asia agressiolistallani on julkinen liikenne. En ole vieläkään keksinyt kaikkein toimivinta reittiä kotoa töihin ja takaisin. Minulla menee aamulla 50 minuuttia ja iltapäivällä lähes tunti (ruuhka). Keskiviikkona kuvittelin jo löytäneeni yhteyden, mutta viimeinen bussinperkele jätti tulematta. Tai tulihan niitä sitten 15 minuutin kuluttua kaksi peräkkäin – tyhjinä tietenkin, kun päättärillä seisoin. Mutta en anna periksi, enkä kaiva jatimaticia käsilaukustani. Jatkan tutkimuksia, vielä minä sen löydän.

 

Sitten vielä neljäs huomio. Kun kriisi on ohi, lukijamäärä alkaa tasaisesti laskea. Silloin kun ihmiset kävivät säännöllisesti tarkastamassa onko herra Luonnonvoima tappanut minut tai rikkonut tavarani, lukijoita oli päivittäin parinsadan kieppeillä. Nyt enää n. 150 ja trendi on laskeva. Ei nyt sillä, että tätä julkisuudenkipeyttään pitäisi, mutta mielenkiintoista seurata, miten ihmismieli toimii. Ehkä minun ihan oikeasti pitäisi kehittää joku uusi angstin paikka. Identiteettikriisi kenties, olenko lehmä, koira vai ihminen?