<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Tämä on sitten iän mukanaan tuoma muistelo/ vinkuna, miten ennen oli ennen ja nyt tuntuu olevan jotenkin niin kuin nyt. Kaikki johtuu Elisan uutisesta, he ovat päättäneet poistaa maasta puhelinkopit! Pitäisikö sanoa, että viekää sitten tuhkatkin pesästä, ei kun puhelinlangat pylväistä, mutta ne ovat tainneet jo aikaa sitten siirtyä maan alle kaapeleihin.

 

Mutta enhän minä puhelinkoppeja ole kaivannut koskaan. En ole edes käynyt pissillä niissä. Vai olenpas sittenkin viitisen vuotta sitten, kun kännykän varasti yksi mustilaispoika rautatieasemalla. Tollo maalainen kun ei älynnyt pitää silmiä selässään ja tavaroistaan kiinni.

 

Kahdeksankymmentäluvun lopussa kun muutin paikkakuntaa, en heti hankkinut omaa puhelinliittymää. Se tuntui jotenkin joutavalta, saihan minut kiinni töistä. Töiden jälkeen saatoin vielä jäädä toimistoon soittelemaan henkilökohtaiset puheluni firman laskuun. Se oli hiljaisesti hyväksytty palkanjatke. Kun kuitenkin tupakointini oli siinä vaiheessa voimissaan, kävi tuskastuttavaksi pitkien puheluiden aikana, kun ei saanut polttaa. Toisaalta vapaa-aikana minua ei saanut kiinni kuin ilmestymällä oven taakse. Sekin oli vähän epävarma keino, koska en silloinkaan avannut ovea, ellen tiennyt kuka tulija on.

 

Niinpä sitten hankin liittymän. Puhelin oli jonkun vanha, sellainen ällöttävän vihreä, jossa oli pyöritettävä numerolevy. Kohta tarttui kilpavarustelun vietti minuunkin, hankin ensin kasetilla toimivan puhelinvastaajan. Meni pari vuotta siitä ja oli saatava sellainen puhelin, jossa oli itsessään vastaaja, ilman kasetteja ja muita rikki meneviä osasia.

 

Pääkaupuinkiseudulle kun muutin, oli itsestään selvää, että puhelin oli saatava. Poikamiestytöllä tuntui olevan aina jotain ilmassa. Eiväthän ne pojat olisi muuten voineet soitella, ellei olisi ollut puhelinta. Mutta kännykkä oli mielestäni pirun keksintö. Ei koko ajan tarvitse ihmisiä kiinni saada. Kuka sellaista viitsisi kantaa mukanaan? Vapaus loppui siihen, kun esi-ihme yritti saada minua kiinni koulutuksessa ollessani. Ei saanut niin. Seuraavana päivänä hän kyseli onko minulla kännykkää ja sai kieltävän vastauksen. Tunnin päästä nenäni eteen ilmestyi puhelin ja numero. ”Nyt on.” totesi esimies.

 

Ja niin on ollut siitä lähtien. Lankapuhelimesta luovuin melkoisen pian kännykän saamisen jälkeen. Tuntui turhalta pitää kahta numeroa. Kehitys kehittyy, kai se on uskottava, että nykyään on halkonsa kanssa naimisissa. Onhan siinä onneksi edelleen vastaaja ja se virtanappulakin löytyy tarvittaessa. Parasta on kuitenkin numeronäyttö. On edes jonkinlainen valinnanvapauden tunne, kun miettii vastaanko vai enkö vastaa. Yleensä kyllä vastaan, paitsi en yöllä. Silloin minä nukun ja kännykkä nukkuu vieressäni. Onhan se paljon muutakin; herätyskello, kalenteri, munakello, internetti, varavalo.

 

Mutta kohta ei sitten enää ole puhelinkoppeja. Mistäs ne kriminaalit, narkomaanit, metsiemme miehet, musulmaanit ja muut maahanmuuttajat sitten soittavat salaperäiset puhelunsa ilmaiseksi? Tai ei kai niin enää nykyään voi tehdä. Silloin kun oli vielä kolikkopuhelimia, isot pojat kertoivat, että on niitä keinoja soitella ilmaiseksikin. Nykyään joutuu turvautumaan ihan vaan firman kännykkään. Voi voi.