<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kävin sitten baarissa. Harjoittelin sosiaalista käyttäytymistä paikallisten kanssa. Sparraajia riitti kotitarpeiksi. Sain kutsun jatkoille, mutta en mennyt. (Jotain olen minäkin tässä elämässä oppinut, kaikkien mukaan ei lähdetä.) En ole vielä valmis mihinkään. Kai se ajan kanssa kehittyy, mutta nyt on parempi vain jutella. Pelottaa liikaa. Toisaalta pitäisi muistaa, että vaikka jotakuta ryhtyisikin tapailemaan, ei se vielä tarkoita naimisiinmenoa. Eivätkä kaikki suhteet samanlaisia ole. Eivät ihmisetkään.

 

Tänään yritän tehdä täsmäiskun Luonnonvoiman luokse. Hänellä on edelleen minulle kuuluvaa omaisuutta. Etenkin LP-levyni tahdon takaisin, vaikkei juuri nyt soitinta olekaan. Olen aikanani sijoittanut niihin melkoisen summan rahaa, puhumattakaan niiden tunnearvosta.

 

Eilen oli taas päivä, jolloin tunsin suurta syyllisyyttä erostamme. Tiedän miten se sattui Luonnonvoimaan ja minä kun olen todella huono aiheuttamaan kipua kenellekään. Nyt vain oli pakko, todistelin itselleni, jos avioliittomme olisi jatkunut, minä olisin satuttanut itseäni pahasti. Olisin jopa saattanut luopua elämästä.

 

Mutta vammoitta en ole selvinnyt minäkään. Aikaisemmin suhteen loputtua minulla ei ollut minkäänlaisia vaikeuksia nousta uudelleen satulaan. Nyt olen pelokas vanha mummeli, pälyilen miehiä kuin villieläimiä. Pidän heistä, tahtoisin lähestyä, mutta toisaalta olen valmis juoksemaan karkuun heti pienenkin vaaran merkin huomatessani. Tarvitsen siedätyshoitoa, kivoja ja mukavia ihmisiä.