Sylettää niin, että kitapurjeet pullistelevat. Kehuskelin joskus kesällä olleeni meillä asuvan kanssa Spencer Tunickin valokuvissa. Ensin isommassa kuvauksessa öisellä kauppatorilla hiljaisuuden ja auringon nousun aikaan ja sitten intiimissä aamukuvauksessa Yrjönkadun uimahallissa. Aamukuvauksiin pääsivät blondit, vaaleasti harmaantuneet, punertavahiuksiset sekä punatukkaiset. Hallin ihana tunnelma, lempeät valot, lämmin vesi, tarvinneko sanoa muuta. Unenomainen tuntemus seurasi koko päivän aina töihin asti. Se on taatusti yksi parhaita maanantaiaamuja, mitä koskaan olen kokenut.

Muistoksi saimme kaikki kaksi vedosta, kauppatorilta ja uimahallista. Ja nytkös minua sylettää, kuvia ei löydy! Olisin pelastanut omat versioni talteen, ennen kuin täystuho tapahtuu. Toivottavasti ei tapahdu, mutta pakko valmistautua pahimpaan.

Yhden aikaan menen katsomaan ensimmäistä residenssiä. Siellä on kuulema kesän ajan asunut vuokralaisen kaveri. Tosi epämääräistä touhua. Toisen haltijaa en ole vielä saanut kiinni. Minä vähän pelkään, että siellä eivät asiat aivan ole kunnossa, eikä tyyppi siksi suostu vastaamaan puhelimeen. Varattuna luuri on nimittäin ollut pariin otteeseen. Kokeilin jopa tekstaria, mutta sekään ei auttanut. Vielä epämääräisempää touhua.

On siis ilmoitettava maanantaina yhteyshenkilölleni, etten saa kaveria kiinni. Kai heillä on keinonsa tyyppien kiinnisaamiseksi. Liekö jopa oikeus käydä näyttämässä ilman ihmisen lupaa? Ei taida olla. Mutta käyn vaikka sitten kun tyyppi on muuttanut pois.

Ai niin, minä olen siis sairaslomalla. Buranaa poskeen, että saan kuumeen laskemaan! Nyt ei voi sairastaa!