<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eipä ole tytärpuoli käynyt. Taisi loukkaantua allekirjoittaneelle. Ihan ymmärrettävää, minulta taisivat silloin aamuna muutamana loppua ne vähäisetkin diplomaatin taidot, joita omistan. Toisaalta harmi, en missään nimessä tahtoisi vaikeuttaa miehen ja tyttärensä yhteydenpitoa. Kai minun on aloitettava joku liennytyskampanja, vaikkei neito - edelleenkään – kuulu lempi-ihmisiini.

 

Pitääkö minun ihan oikeasti pakottaa itseni olemaan kiva ja mukava ihmiselle, joka ei ole kiva ja mukava minulle? Korkeintaan alentuvan hyväntahtoinen. No niin, tässä se nähdään, kun ei ole omia lapsia, ei tahdo ymmärtää vanhemman vastuuta, ei ole kasvanut ihmisenä eikä älyä, että meidän tehtävämme jopa ilkeinä äitipuolina on sietää, antaa anteeksi, kääntää toinen poski, rakastaa ja blaablaablaa. Mutta kyllä saa sanoa mitä mieltä on (huonosta) käytöksestä. Eikä sitä saa jäädä jälttämään päässään, vaan pitää toimia aikuismaisesti (tsiisus, tulihan se sana sieltä) ja ottaa lusikka (tässä tapauksessa ehkä puhelin) kauniiseen käteen ja vetää puuro huiviinsa.

 

Ajan alas mielipuolilääkitystäni. Tahdon vaihtaa sen johonkin muuhun. Tämä nykyinen toimii paremmin kuin nuoruusiän ehkäisypillerit. Minä en edes muista, että miltä se nautinto näytti. Niin, että jos täältä alkaa tulla kohtapuoliin ihan tolkutonta tekstiä, niin vika ei ole lukijan silmässä vaan kirjoittajan keskushermostossa...

 

Paskaakos tässä muuta. Se on perjantai.