<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ihmissuhdedraama töissä saavutti ennen uuden vuoden aattoa lakipisteensä. Muistattehan kun kerron tarinan rakastuneesta toimistorotasta ja ylemmästä toimihenkilöstä? Rouva oli kertonut rakkaudestaan lähimmille työkavereilleen melkoisen laajasti lähettämissään joulukorteissa. Uuden vuoden aattona hän oli käynyt oikein lähentelemään herraa kuntosalilla. Kun mies oli vain työntänyt hänet pois luotaan, katkeroitunut nainen uhkaili poliisilla ja syytteillä. Onneksi paikalla oli nauhoittava vartiontikamera, asioiden oikea laita oli helppo tarkistaa.

 

Pikkurouva on sairaslomalla, omaiset on hälyytetty, aviomies ei kuulema tiennyt mitään. (Luulen, että jos tiesikin, ei tahtonut nähdä.) Paljastunut on patologista valehtelua, muiden työkavereiden uhkailua (heille kun tilanne oli selvinnyt jo aikaisemmin), itsetuhoista ajokäyttäytymistä ja muita asiaan kuuluvia oireita. Sanotaanko nyt vaikka, että pahoja oireita. Rouva oli ensin suostunut lääkärille, sitten kieltäytynyt yhteistyöstä ja kieltänyt kaiken. Aika surullinen tilanne.

 

Töissä on kiire. Minne se leppoinen vuoden aloitus on kadonnut? Vielä sellainen joskus 90-luvulla onnistui. Kotona taas on rauhallista. Se on mukavaa. Käytän paljon aikaa päiväuniin töiden jälkeen, sen jälkeen valvon muutaman tunnin, ennen kuin menen jälleen yöunille. Yksi syy jatkuvaan uneliaisuuteeni ovat taloudelliset ongelmat, niitä nimittäin riittää. Mies on käynyt työhaastatteluissa, mutta mitään ei ole toistaiseksi kuulunut.

 

Minua pelottaa ja ahdistaa. Maalliset asiat.