Niin pitkään kun hän muisti, oli hän joutunut toimimaan vanhempana omille vanhemmilleen. Milloin kyseessä oli isän väkivaltainen käyttäytyminen, milloin äidin lähes sairaalloinen ujous ja arkuus uusia asioita kohtaan. Milloin hän joutui hakemaan isäänsä kapakoista, joissa pieni lapsi katsoi savuisissa pöydissä istuneita miehiä heidä vyörärönsä korkeudelta; milloin äiti tahtoi hänen hoitavan asioita, joihin ei itse uskaltautunut.

Veljiään hän koitti säästää kaikelta pahalta. Hän hoiti heidän pienet riitansa, selvitti välit kiusaajien kanssa suorasukaiseen tyyliinsä, "jos on jotain asiaa, voit jutella niistä minun kanssani" tai nosteli pahimmat seinille vuokrakolhoosin takapihalla.

Hän ei pitänyt roolistaan, se kasvatti vahvaksi, mutta kieroon.

Eräänä päivänä isä saapui kotiin jälleen kännissä kuin käki. Hän oli imuroimassa olohuonetta. Mies saapasteli likaisine kenkineen siivottuun keittiöön ja alkoi haastaa riitaa hänen kanssaan. Kuivaa ivaa on helppo heittää humalaiselle miehelle. Isä suuttui ja alkoi käydä kohti. Odotettavissa oli lyönti, tönäisy tai tukasta repiminen. Hän irroitti imurin ja sen suulakkeen ja pelkkä putki kädessään kävi päin uhkaajaa.

- Askel vielä ja minä lyön. Minuun et koske enää.

Mies perääntyi, hiljaisena kerrankin. Tyttö mietti jälkeen päin, ettei hän muistanut mitä sen jälkeen oli tapahtunut, mieleen oli jäänyt musta sumu, raivo, joka kumpusi jostain suuremmasta, mitä hän ei tiennyt sisällään piilevän.

Siitä alkoi irtautuminen, tyttö alkoi laskea päiviä, kun hän pääsisi pois elämään omaa elämäänsä, jossa väkivallalla ei olisi sijaa. Siinä oli siemen, jota hän vaali sisällään.