<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joku nilviäinen, tai itse asiassa useampikin rapulaji, vaihtaa kuorta aina kun vanha käy ahtaaksi. Siinä välissä rapuparka on aika suojaton. Yleensä se lymyilee koloissa ja onkaloissa, piilottelee julmalta maailmalta. Minulla on nyt henkinen kuoren vaihto kesken. Se vanha leijuu liian pienenä ja ahdistavana tuossa lähistöllä, mutta uusi ei ole vielä riittävän vahva kestämään uusia seikkailuja eikä vanhoja vastoinkäymisiä.

 

Nyt vaan pitäisi kasvattaa se uusi vahva kuori äkkiä, Luonnonvoima käy kimppuun heti heikkouden huomattuaan. Tai minkään heikkouden, en vaan osaa sanoa riittävän rumasti, että pysyisi kaukana. Yritän kertoa nätisti, että ei kiinnosta, en tahdo, ei ole paluuta entiseen. Sitten toinen kuvittelee ilmeisesti, että kun päin naamaa ei tule kauheata huutoa, hänellä olisi vielä saumat. Piti eilen läimiä luuria korvaan ja olla vittumainen. Tuntui pahalta.

 

Minä vaan en kertakaikkiaan ole paha enkä edes kamalan ilkeämielinen ihminen, siksi kai hänenkin on niin vaikea uskoa, että olen siirtynyt elämässäni eteen päin, sellaiseen paikkaan mihin hän ei kuulu millään tasolla. Pitää varmaan lopettaa haaveilut ”ystävyydestä”. En jaksa kuunnella rakkaudentunnustuksia ja huokailua, en jaksa liimaantuvia koiransilmäkatseita. Enkä etenkään iholle pyrkimistä, on se kumma, ettei ihminen tajua, etten ole kiinnostunut hänen halauksistaan tai suukoistaan. Hyi yäk.

 

Erostamme on viisi kuukautta. Kai hän jossain vaiheessa ymmärtää, että eteen päin on mentävä, jos eläjäksi tahtoo. Tai uutta seuraa. Minulle kyllä aivan sama, itsemurhauhkailuilla ei minua pidetä. Ei edes kaverina. Tappakoon sitten itsensä, jos ei eläjäksi ole.