<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Olen kokonaista kaksi päivää syönyt uusia lääkkeitäni. Eilen tulin kotiin yhdestä lahjontatilaisuudesta vähän ennen seitsemää, pistin astianpesukoneen pyörimään ja menin nukkumaan. Heräsin kymmenen aikaan, katsoin uutiset ja menin takaisin nukkumaan. Tänä aamuna heräsin meillä asuvan herätyskellon soittoon puoli kuudelta.

Kestääköhän unitautia pitkäänkin? Tänään käyn mittauttamassa verenpaineeni, kunpa nämä vaikuttaisivat. Ainakin muuten olo tuntuu ihan hyvältä, eikä naamakaan näytä keitetyltä punajuurelta. Jos väsymys on ainoa sivuoire, taidan hyväksyä sen suosiolla.

Eilen oli hieno lahjontahetki; höyrylaivaristeily, erittäin hyvää ruokaa eikä viinin kaatelussakaan kitsasteltu, jätettiin avattu pullo reilusti pöytään. Olisiko se nukkumatin varhainen saapuminen yhteydessä nautittujen viinilasillisten määrään? Eihän se voi olla... Ei maar, en minä nyt niin monta lasillista kurmaissut, vaikka tilaisuus olisikin ollut.

Meillä asuva on tehnyt töitä. Olen ollut suorastaan ihmeissäni. Ehkä se oikeasti oli vailla jotain tekemistä. Ehkä ihminen tarvitsee jotain tekemistä, oli se sitten työ tai muu aikaavievä harrastus. Mitähän sitä osaisi tehdä, jos ei töitä olisi? Minä varmaan hoitaisin puutarhaa ja kukkasia. Tekisin hullun lailla ruokaa. Siivoaisin (joo joo... eipä liiotella). Kirjoittaisin romaanin, novelleja, blogia, kommentoisin muiden blogeissa. Suunnittelisin rikoksen, toteuttaisin sen ja sitten ”vähän kiertäsin mualimaa” – lottomainospohjalta.

Pitäisiköhän lotota?