<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Klassinen juttu, suurien asioiden käsitteleminen tehdään kuten elefantin syöminen, pala kerrallaan. Lauantaina kälätin kollegalleni esihenkilöni kenkäepisodi-ongelmasta ja vänisin, että kylläpä alkavat työnhakusivustot kiinnostamaan heti maanantaina. Kollega varoitteli, että jos nyt kuitenkin hoitaisin avioeron ensin, ennen kuin eroan töistä (hän on niintä harvoja, jotka meillä töissä tilanteesta tietävät). On kuulema emotionaalisesti raskaahkoa aikaa. Suurin stressin aiheuttaja puolison kuoleman jälkeen.

 

Varmaan on, en epäile laisinkaan. Nyt vaan koen jo niin suurta sisäistä helpotusta, kun tiedän, että viikon päästä olen herännyt jo omasta asunnostani. Takapakkia tulee monta kertaa, senkin tiedän. Mutta hitti vie, kyllä minä nyt jo uskallan hetkellisesti haaveilla. Edes vähän.

 

Uuden työpaikan taidan etsiskellä vasta ensi vuonna. Sikäli kun kenellekään enää kelpaa varhaiskeski-ikäinen dementikko töihin. Toisaalta kun tätä nykyistäkään ei voi suojatyöpaikkana pitää, sen verran joutuu peräsuolta ja pinnaa venyttämään. Ja sitten toisaalta, pidän työstäni, teen sitä mielelläni ja jatkossakin samanlaisia hommia. Hupaisaa, että samainen kollega on taas kurkkuaan myöten täynnä työnkuvaansa ja hakee itse sen takia muita paikkoja. Minä taas olisin työhöni tyytyväinen, jos olisi vaan vähän inhimillisempi pomo. Mutta kun se kärsii miesten PMS:stä. Raukka.

 

Päätän raporttini täältä tähän ja lähden varastamaan lähettämöstä kymmenen laatikkoa ja pakkausteipin. (Oikeasti mulla on niihin sen ilkeän esihenkilöni lupa, mutta kuulostaa paljon hienommalta, jos minä leikisti varastan ne. Eikä se esi-ihmekään taida ihan paska olla, mutta sillä vaan oli huono päivä ja minä en taas kestä vastoinkäymisiä juuri nimeksikään tämän henkisen härdellini keskellä.)

 

Edit. 11:10 Huomaatteko muuten, että jouluun on tasan kolme kuukautta? Paitsi minulla vain viikko.